Jotakin villiä puutarhassani

Kurjet saapuvat joka kevät.

Katselin valokuvia puutarhastani monen vuoden ajalta. Paljon kuvia erilaisista kasvatteluista; hyötykasveja, kesäkukkia ja monivuotisia perennoja. Tuossa on kasvihuone juuri valmistuneena, miten kirkkaat muovit vielä ovatkaan! Tuossa vihdoin kauan haaveiltu yrttiympyrä juuri niin kauniina kuin sen aina kuvittelinkin. Koskas istutimmekaan nuo kirsikkapuut? Entäs tuon pyökin? Vuodet ovat jääneet muistiin erilaisista projekteistaan. Aiemmin halusin kasvattaa juurakkodaalioita joka kesä, nyt innostavat siemenistä kasvatetut kasvit. Millaisia lienevät puuhani viiden vuoden kuluttua? Saatan arvata jo siitä jotakin huomatessani, miten erilaiset puut ovat alkaneet kiehtoa mieltäni viimeisten vuosien aikana.

Sitten kiinnitin huomiota erääseen seikkaan. Tuossa kuvassa on tuo ojakellukka, jonka huomasin jo ensimmäisenä vuotena omassa kodissamme. Se on niin herkän hiljainen, mutta upea kaikkinensa. Kasvanut siinä ties mistä saakka. Vaikka se on vaatimaton, huomasin ja suojelin sen heti. Se kasvaa paikallaan yhä ja sen ympärille on kehkeytynyt luonnonniitty. Ojakellukan tähden.

Ojakellukka kasvaa siinä, missä se on aikojen alussa päättänyt kasvaa.

Samanlaisia rakkaita villejä ystäviä puutarhassani kasvaa vaikka kuinka paljon. Keväällä ensimmäisenä nousevat valkovuokot. Niiden seuraksi hetipian heräävät kevätlinnunherneet ja kielot. Luonnonkukat ovat tuoneet perheeseen perinteitä, joita seurataan joka vuosi. Vuokkoja äidille äitienpäivänaamuna! Kimput kieloista tuoksumaan joka huoneeseen.

Kevätlinnunherne herkässä vihreydessään.

Kieloja, kevätlinnunherneitä ja orvokkeja omalta takapihalta.

Luonnonkukista tehty kimppu on herkistä herkin.

Yhtälailla myös ajallaan ilmestyvät linnut ja hyönteiset kuuluvat erottamattomasti puutarhaan. Millaista olisi kylvää lavojen luona herneitä ilman toukmettisen (kyyhkyn) kujerrusta pesäpuussaan? Tiettyjä hetkiä luonnon omassa kiertokulussa on alkanut odottaa itsestäänselvästi, kuten töyhtöhyypän hauskaa pillimäistä vihellystä ojien laitamilta kun naapurien pelloilla hyrisevät traktorit toukotöissään ja minä ihmettelen puutarhani vallannutta voikukkaa. Omenankukat eivät olisi puoliksikaan niin viehättäviä ilman niissä lemmenpesää pitäviä kultakuoriaisia.

Love me!

Sepelkyyhky eli toukmettinen tarkkailee puuhiamme pesäpuustaan.

Räkätillä on pesä kotikuusessa.

Loppukesällä puutarhan valtaavat kaikki monet perhoset ja sudenkorennot, joissa riittää lapsille ihmeteltävää. Sekä perhosten ja kiitäjien toukat, etanat ja muut öttiäiset. Pahoina etanavuosina olemme pitäneet etanankeräysiltoja ja vieneet ämpäreillä etanoita kanoillemme herkuiksi, niin ällöttävää kuin niiden keräily lapsista onkin. Mutta ah niin hauskaa jokatapauksessa!

Hieno korento palavanrakkauden kukinnossa.

Pölyttäjiä kultapiiskun kukissa.

Loppukesään kuuluvat erottamattomasti ne hitaat kävelyretket, kun käymme postilaatikolla lasten kanssa vailla kiirettä, kävellen kuumana pölisevää hiekkatietä, jonka varrella neitoperhot ovat täyttäneet ohdakkeiden kukinnot. Sudenkorennot värisyttelevät siipiään seisovassa ilmassa ja laskeutuvat maahan jalkojemme juureen, villivadelma tuoksuu. Mikään tästä ei ole minun aikaansaamaani, vaan luontoäidin - ja mitä elämyksiä muistiimme onkaan piirtynyt vuosi vuodelta.

Ihana matara tuoksuu.

Onko siis puutarhan lumo lopulta yhdistelmä kaikkea, minkä eteen ponnistelemme ja mistä haaveilemme ja mitä tahdomme rakentaa pala palata ympärillemme? Ei pelkästään tätä, vaan ehdottomasti myös kaikkea, mitä meille on huomaamatta annettu; hiljaisesti mutta itsestäänselvästi. Kyyhkysen kujerrus, jota odotamme ja jota ilman jäisi iso osa kevään nautinnosta tulematta. Vaikka puutarhani tulvisi sipulikukkien väriloistoa, mutta kyyhkynen ei kujertaisi puussa ja kielo ei tuoksuisi takapihan varjoisassa hämyssä, jäisi osa keväästä tulematta sinä vuonna.