keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Kesä vastavalossa


 Kuvassa näkyy meidän uusi kasvihuone. Tämä rakennus on ollut joskus kanala ja on siinä lampaitakin pidetty kauan sitten. Ajat ja halut muuttuvat. Kasvihuoneeksi muuttamisesta päätettiin jo kaksi vuotta sitten, jolloin seiniä alettiin purkaa. Nyt vihdoinkin lasit ovat paikoillaan ja istutuspenkitkin ikkunoiden alla taimineen. Paljon on sisällä vielä kesken, sillä sinne tulee myös oleskelupaikka pöytineen ja siihen haluamme lattian myös. Nythän tuolla sisällä on maalattia, mikä onkin kasvihuoneen puolella mainio asia. On kuitenkin mukava ajatus, että kasvihuoneen puolella olisi myös mahdollisuus ruokailla ja viettää aikaa sadesäälläkin, kun puutarhaan ei voi kattaa pöytää. Tai että lapset voisivat tulla seurakseni vaikka piirtelemään pöydän ääreen.

Tällaista oli, kun kaikki oli vielä ihan kesken, vain muutama kuukausi sitten. Aika paljon on sittemmin tapahtunut.


Lupasin edellisessä postauksessani, että tämä blogi on jälleen hereillä. Olen kirjoitellut tässä välissä toista blogia yhdessä puolisoni kanssa (suinpäin-blogi), joten ihan kirjoitustumput suorina en ole istunut. Puutarhassa on tullut enemmän tehtyä kuin siitä on tullut kirjoitettua. 

Olisi helpompaa lähteä vain suoraan tästä hetkestä eteenpäin päivä kerrallaan ja kertoa siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Mutta ehkä minulla on vielä jokunen vanha lukijakin kuulolla, joka haluaa tietää, mitä viime kasvukaudella on tapahtunut tällä pihalla. Joten koitan kertoa viime kesästä, lyhennellen ja kovasti yleistäen sekä yhteistä nimittäjää hakien. 

On helpompaa lähteä katsomaan kesää kokonaisuutena siitä otettujen kuvien avulla. Kävin ne kaikki läpi ja huomasin pieniä, mielenkiintoisia asioita. Tärkeimpänä nousi esiin tunne, joka minuun tulvahtaa kun katson kuvia viime vuodesta. Kuvat ovat hirmuisen kauniita, niissä on lepoa ja rauhaa ja onnea. Mutta myös surullinen vire, joka on minulle jatkuvasti läsnä. Se johtuu siitä, että äitini kuoli viime kesänä ja kaikissa kuvissa näen surullisuuden itsessäni. Sillä otin myös viime kesänä valtavan paljon kuvia itsestäni. En yhä paljon kuin puutarhasta, eläimistä, lapsistani tai makrameetöistäni. Mutta silti todella paljon verrattuna entiseen. Olen selvästi hakenut omaa paikkaani omassa elämässäni ja tarvinnut siihen tukea ja voimaa myös valokuvien ottamisesta.



Huomaan, että valokuvilla on elämässäni merkityksellinen paikka. Mitä enemmän otan kuvia ja mitä enemmän kirjoitan, sitä voimakkaammin minulla on tunne, että elämä on taideteos. Se, kuinka katson elämääni ja mitä siitä sanon tai kirjoitan, kuljettaa tarinaa johonkin suuntaan. Ehkä kaikki eivät ole asiasta samaa mieltä? Minulle elämä kuitenkin näyttäytyy tällä tavalla. Jos puhun ääneen unelmistani ja ajatuksistani, syntyy voimakas tarve tehdä asioille jotakin. Toteuttaa unelmat, elää niinkuin sanoo tahtovansa elää.




Viime keväänä ja kesänä korona sulki meidät koteihimme, mutta onnekkailla oli mahdollisuus vapautua puutarhassaan ja saada lohtua kasvun ihmeiden seuraamisesta. Äidin poismeno sysäsi minut muutokseen, joka oli ensin kaipuuta ja haikeutta luopumisesta. Sitten tunne muuttui pakottavaksi tarpeeksi muutokselle ja aloin päättäväisesti pyrkiä sitä kohti. Katselin maailmaani, omaa valtakuntaani surullisena siitä, että vapauden aikani oli päättymässä, elin kuin viimeistä kesää. Kohta palaisin työhöni lastentarhanopettajana ja tiesin, miten vaativa työ veisi ajatukseni kauas kaikesta siitä, mihin olin käyttänyt aikani ja rakkauteni jo monet vuodet. Pelkäsin, että aikaa ei riittäisi enää minulle tärkeisiin asioihin. Yritin asennoitua myönteisesti, mutta huomasin joka kerta, ettei siitä tullut mitään. Olin alkanut haluta toisenlaista elämää. Hidasta ja hiljaisempaa. Elämää, jossa luonnolla ja kasvuun saattamisella olisi vahva osansa.



Niin sitten lopulta päätin loikata liikkuvasta junasta, jonka suunta oli mielestäni väärä. Päätin, että teen itselleni työn niistä kahdesta suuresta rakkaudesta, joiden parissa muutenkin vietin aikaani eniten; makrameesta ja taimien kasvattamisesta. Ja tässä ollaan, ihmetyksen sormi hämmästyksen suussa. 


Sitten niitä yhteisiä nimittäjiä viime kesän kuvista. Päällimmäisenä puutarhakuvista huomaan, että olen ottanut melkein kaikki kuvat illalla, vastavaloon auringon laskiessa. Selvästi puutarha on ollut mielestäni silloin ihanimmillaan. Ehkä tuo valo on ollut myös jotenkin rauhoittava ja osa sielunmaisemaa viime kesänä. Tällaiselta täällä on näyttänyt.








Viime kesä oli yltäkylläisen sadon aikaa. Se oli myös reseptikokeilujen aikaa. Luonto tarjoili ihan uskomattoman määrän vadelmia, puutarha kesäkurpitsoja ja unikkoja. Naapurit kylvivät pellon täyteen hernettä, joita saimme luvan kanssa syödä pellonreunasta.Kokeilin, miltä maistuvat uppopaistetut, friteeratut kurpitsankukat. Valmistin ensimmäisen kerran lipstikkasuolaa ja voikukkasiirappia. Teimme päärynöistä ja ruusunmarjoista hilloa, mikä olikin ihan käsittämätön urakka. Se ruusunmarjojen putsaaminen siis! Mutta tuosta hillosta on kyllä myös nautittu koko talvi turkkilaisen jugurtin kanssa. Kesäkurpitsojen paljous sai kokeilemaan kesäkurpitsasuklaakakkua, se oli hirveän hyvää. Enää ei tarvinnut ylimääräisiä kurpitsoja kantaa kanojen syötäväksi, ainakaan ihan kaikkia. 







Viime keväänä meille tuli myös pitkästä aikaa kanoja ja ensimmäistä kertaa hanhia. Kanat ovat hautoneet tipuja ja me olemme myös hautoneet niitä lisää hautomakoneella. Haudoimme myös hanhenpoikia tänä keväänä. Lintujen kanssa on ollut aivan mainion hauskaa puuhastella. Ne tuovat ihan omanlaistaan vipinää pihapiiriin, puhumattakaan aamuöisestä kukon herätyskiekunasta.




Viime kesä toi siis paljon muutoksia. Jälkeenpäin ajatellen en voi sanoa, että aika olisi hurahtanut ohi liian nopeasti tai huomaamatta. Päinvastoin. Minusta tuntuu, että huomasin kaiken ympärilläni, tai ainakin kiinnitin huomiota pieniinkin juttuihin. Olin enemmän ihmisten kanssa, mikä on hassua ottaen huomioon, että koronarajoitukset hallitsivat arkea. Silti hakeuduin muiden ihmisten luokse. Halusin ympärilleni paljon elämää, oli se sitten taimia, eläimiä, ystäviä, narukeriä, puuntaimia, kukkia tai sanoja. Kaikki tuo sai elämän tuntumaan mielekkäältä ja merkitykselliseltä, vaikka kaiken väliaikaisuus ja lopullisuus painoikin mieltä. 

Tänä keväänä noustaan siiville uusin voimin. Yritetään aloittaa jotakin uutta. Kuunnellaan uuden elämän sirkutusta, niin kuvainnollisesti kuin ihan oikeastikin.






tiistai 11. toukokuuta 2021

Lehväkehto

Tämän blogin hiljaiselo on nyt päättymässä. Olen viettänyt aikaani muissa kirjallisissa(kin) puuhissa pitkään, mutta nyt on käynyt niin, että olen perustanut oman yrityksen. Yritys on nimeltään Lehväkehto ja tarkoitukseni on viljellä kesät perennoja, eli olen perustamassa pientä taimitarhaa. Talvet teen makrameetöitä, eli hiljaa ei silloinkaan tarvitse istuskella. 

Maalaistyttö ja makramee

Ajattelin ensin aloittaa uuden blogin Lehväkehdolle, jossa voisi seurata taimitarhan vaiheita aivan alusta asti. Sitten tuumin, että minullahan on puutarhablogi, joka uinuu ja odottaa uutta postausta. Josko vaihtaisin nimen tähän blogiin ja jatkaisin siitä, mihin jäin. Onhan täällä aika paljon ajatuksia ja tietoa kaikenlaisten kasvien kasvattamisesta, mistä voisi olla iloa jollekulle yhä edelleen. Sitten kävin kurkistamassa lukijatilastoja ja hämmästyin. Päivittäinen lukijamäärä liikkui sadoissa, kuukausittainen tuhansissa. Vaikka olen kirjoittanut tänne viimeksi ennen koronaa! Totesin, etten taidakaan vaihtaa blogini nimeä, vaan jatkan kiltisti juuri tällä samalla - ja miksen jatkaisi! Maalaistyttö olen minä ja taimitarha on todentotta nyt perusteilla. Niinpä ryhdyn kirjailemaan jälleen kaikesta, mitä tapahtuu. Sillä nyt tapahtuu paljon ja hauskaa!


Tämä ensimmäinen postaus on lyhyt tervehdys. Seuraavassa kerron mitä puutarhassani on tapahtunut viime kasvukauden aikana, mitä eläimiä meille on tullut, mitä täällä on rakenneltu ja minkälaisia haaveita olen ryhtynyt toteuttamaan. Tavataan pian!

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Vielä kukkii




Timanttikukka kurkottelee kohti loppukesän aurinkoa.

Kauniit raidat ja herkkä sävy tässä yksilössä. :)

Timanttikukka lähikuvassa.
Puutarhassa kukkii yhä, vaikka kuiva kesä saikin useimmat kasvit kukoistamaan ennen aikojaan ja pikavauhdilla. Varsinkin perennojen kukinta alkaa olla ohi, sillä huomaan, etten ole juurikaan panostanut syksyllä kukkiviin monivuotisiin kasveihin. Daalioita on muutama, vaikkakin ne meinasivat kokea katastrofin juuri kukintansa kynnyksellä, kun lapset saivat kuningasidean nyppiä nuppuja irti oikein urakalla. :/ Onneksi osa jäi, joten ei hätää.

Daalia "Frans Kafka".

Siemenistä kasvatettu daalia "Summer Reggae".

Ylimpänä on kuvia kauniista timanttikukkaistutuksestani. Siemenet tilasin Virosta, kahta eri lajiketta. Timanttikukan esikasvatus aloitetaan varhain, maaliskuussa. Taimet olivat maahan istutettaessa yhä pikkuruisia ja niiden kehittyminen tuuheiksi ja kukkiviksi kesti kauan. Nyt ne ovat olleet runsaassa kukassa muutaman viikon ja ovat täynnä nuppuja. Tässä kuvaan astuu tietysti kutsumaton vieras herra Halla, jota saa alkaa pelätä kun syyskuulle siirrytään. Hänellä kun on taipumus iskeä kalmankyntensä herkkiin syksyn kukkijoihin, jättäen jälkeensä kenties vain kehäkukat.

Koreatörmäkukka kukkii runsaasti yhä vain.

Kesäpäivänhattu  kukkii vihdoin!

Orvokkia, "Rococco".

Matalaa auringonkukkaa.
Tässä vaiheessa kesää, sen taipuessa kohti saapuvaa syksyä, on mieli usein pullollaan ajatuksia tulevasta kesästä, ainakin minulla. On vielä tuoreessa muistissa, mikä kukki kauniisti, mikä meni mönkään ja minkä kukan haluaisi runsastuvan entisestään tulevana kasvukautena. Jälleen suunnittelen kirjaavani kaiken muistiin ensi kevään siementilauksia varten. Useimmiten kirjaaminen jää - tai sitten siementilaushuuma saa vallan, eikä kukkahaaveissaan keväällä halua muistella menneitä, vaan kasvattaa ihan kaikkea. Siis KAIKKEA todellakin. :)
Italian pantaheinä oli koristeheinistä lempparini tänä kesänä, se viihtyi lämmössä ja kasvoi komeaksi.

Tsinnia alkaa olla kauneimmillaan hiukan tuuheuduttuaan.

Rauniokilkka kukkii pienin liiloin kukin ja viihtyy kivikon päällä.
Samettikukka ei hätkähdä kuivuudesta vaan kasvaa porskuttaa aina vain.
Onneksi meille päin ei ole vielä luvattu kylmiä öitä, niin saamme nauttia kesän viimeisestä kukkaloistosta mahdollisimman pitkään. :) Nuppuja vielä riittää siellä ja täällä, jos ei halla vieraile. Myös hyötypuutarhan satoa on viljalti korjaamatta, kuten paprikat ja tomaatit, joita kypsyy jatkuvasti pikkuhiljaa. Niistä enemmän seuraavalla kerralla.

Ensimmäisen kerran kasvatin kesäleukoijaa siemenestä. Tämä kärsi kuivuudesta, mutta osoittautui lopulta hienoksi ja kestäväksi leikkokukaksi.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Omenasato alkaa kypsyä

Huvitus on jo kypsää.
Tämä on omenavuosi. Joinakin vuosina tulee ihan hulvattomasti luumuja, toisina kirsikoita ja nyt on omenain vuoro paistatella satokuninkaana. Olemme harmi kyllä juuri tänä keväänä joutuneet kaatamaan kaksi vanhaa omenapuuta kokonaan pois; ne lahosivat ihan ja niihin tuli kaarnan alle jotakin puunsyöjää, jonka pelkäsimme siirtyvän eläviin ja hyvinvoiviin puihin myös. Mutta onhan näissäkin omenoissa säilömistä. :D

Lapset päättivät aloittaa säilömisen TÄNÄÄN ja keräsivät huvituksesta ensimmäisen korillisen omenoita hillon tekoa varten. Minä vauva sylissäni yritin esittää pieniä vastalauseita, mutta kuulemma minun apuani ei tarvittu. :D Niin sitä on tänään kuorittu, poistettu kodat ja pilkottu mehumaijaan.
Oli kova homma saada maijallinen omenaa puhtaaksi kuorista ja muista siemenkotaröhnistä. :)

Hillon keittely jäi sitten minun kiitolliseksi puuhakseni, kuten myös purkkien kiehuttelu valmiiksi.

Omenat inspiroivat meitä myös ottamaan muutaman hauskan omppukuvan tyttöjen kanssa. :D
Miltä maistuu?

Omenaprinsessat. <3 

On mukavaa, kun kotona on joukko innokkaita ruuanlaittajia/leipureita/säilöjiä. Ilman reipasta jälkikasvuani olisivat nämäkin tölkit jääneet valmistumatta. :)
Omenahilloa kellariin. <3 

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Kesäkuulumisia ja uusi tulokas

Maurinmalvaa ja tsinnioita.

Liilaa ja lohenpunaista.
Kaunis ja lämmin kesä on kulunut meillä pikkuvauva-arjen merkeissä. Pieni tulokkaamme, poika, syntyi kesäkuun puolivälissä ja on saanut nauttia lämmöstä ensimmäisenä kesänään oikein kunnolla. Puutarhan kasteluhommat jatkuvat edelleen joka ilta; kukkapenkit ja kasvulavat ovat kovasti vettä vailla. Onneksi vauva nukkuu vaippasillaan vaunuissa ihan mielellään.
Nepalinhanhikki on aivan ihanan värinen.

Uusista tuliunikkokasvatteluistani ehkä kaunein lajike: "Apple blossom".

Syreenileimu eli maatiaisleimu.
Puutarhassani on pitkästä aikaa paljon myös kesäkukkia. Innostuin huhti-toukokuussa kasvattelemaan niitä siemenistä pitkästä aikaa. Monta vuotta ovat perennat vieneet voiton tässä suhteessa, mutta nyt olen kovasti iloinen, että puutarhasta löytyy väri-iloa, jota kesäkukat tuovat tullessaan. Silti hiukan huolettaa, onko elokuun puolivälin jälkeen puutarhassa enää mitään kukkivaa, kun vietämme ristiäisiä. On kaikesta kastelusta huolimatta niin kuivaa, että kasvit kukkivat nopeasti loppuun.
Italian pantaheinä nuokkuu ihanasti.

Koreatörmäkukka ja daalia "Frans Kafka".

Pioniunikko "Lilac Pompon".
Tiibetinkoirankieli kukkii puolivarjossa.
Pikkuhiljaa vauvalle on alkanut muotoutua jonkinlaista rytmiä ja olen sen myötä päässyt puutarhahommiin ja kameran pariin jälleen. Tiedossa siis tiheämpää bloginpäivitystä lähiaikoina. :) Tässä hän siis on - minun uusi työnjohtajani:
Pikkumies kuusi viikkoa :)