keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Kesä vastavalossa


 Kuvassa näkyy meidän uusi kasvihuone. Tämä rakennus on ollut joskus kanala ja on siinä lampaitakin pidetty kauan sitten. Ajat ja halut muuttuvat. Kasvihuoneeksi muuttamisesta päätettiin jo kaksi vuotta sitten, jolloin seiniä alettiin purkaa. Nyt vihdoinkin lasit ovat paikoillaan ja istutuspenkitkin ikkunoiden alla taimineen. Paljon on sisällä vielä kesken, sillä sinne tulee myös oleskelupaikka pöytineen ja siihen haluamme lattian myös. Nythän tuolla sisällä on maalattia, mikä onkin kasvihuoneen puolella mainio asia. On kuitenkin mukava ajatus, että kasvihuoneen puolella olisi myös mahdollisuus ruokailla ja viettää aikaa sadesäälläkin, kun puutarhaan ei voi kattaa pöytää. Tai että lapset voisivat tulla seurakseni vaikka piirtelemään pöydän ääreen.

Tällaista oli, kun kaikki oli vielä ihan kesken, vain muutama kuukausi sitten. Aika paljon on sittemmin tapahtunut.


Lupasin edellisessä postauksessani, että tämä blogi on jälleen hereillä. Olen kirjoitellut tässä välissä toista blogia yhdessä puolisoni kanssa (suinpäin-blogi), joten ihan kirjoitustumput suorina en ole istunut. Puutarhassa on tullut enemmän tehtyä kuin siitä on tullut kirjoitettua. 

Olisi helpompaa lähteä vain suoraan tästä hetkestä eteenpäin päivä kerrallaan ja kertoa siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Mutta ehkä minulla on vielä jokunen vanha lukijakin kuulolla, joka haluaa tietää, mitä viime kasvukaudella on tapahtunut tällä pihalla. Joten koitan kertoa viime kesästä, lyhennellen ja kovasti yleistäen sekä yhteistä nimittäjää hakien. 

On helpompaa lähteä katsomaan kesää kokonaisuutena siitä otettujen kuvien avulla. Kävin ne kaikki läpi ja huomasin pieniä, mielenkiintoisia asioita. Tärkeimpänä nousi esiin tunne, joka minuun tulvahtaa kun katson kuvia viime vuodesta. Kuvat ovat hirmuisen kauniita, niissä on lepoa ja rauhaa ja onnea. Mutta myös surullinen vire, joka on minulle jatkuvasti läsnä. Se johtuu siitä, että äitini kuoli viime kesänä ja kaikissa kuvissa näen surullisuuden itsessäni. Sillä otin myös viime kesänä valtavan paljon kuvia itsestäni. En yhä paljon kuin puutarhasta, eläimistä, lapsistani tai makrameetöistäni. Mutta silti todella paljon verrattuna entiseen. Olen selvästi hakenut omaa paikkaani omassa elämässäni ja tarvinnut siihen tukea ja voimaa myös valokuvien ottamisesta.



Huomaan, että valokuvilla on elämässäni merkityksellinen paikka. Mitä enemmän otan kuvia ja mitä enemmän kirjoitan, sitä voimakkaammin minulla on tunne, että elämä on taideteos. Se, kuinka katson elämääni ja mitä siitä sanon tai kirjoitan, kuljettaa tarinaa johonkin suuntaan. Ehkä kaikki eivät ole asiasta samaa mieltä? Minulle elämä kuitenkin näyttäytyy tällä tavalla. Jos puhun ääneen unelmistani ja ajatuksistani, syntyy voimakas tarve tehdä asioille jotakin. Toteuttaa unelmat, elää niinkuin sanoo tahtovansa elää.




Viime keväänä ja kesänä korona sulki meidät koteihimme, mutta onnekkailla oli mahdollisuus vapautua puutarhassaan ja saada lohtua kasvun ihmeiden seuraamisesta. Äidin poismeno sysäsi minut muutokseen, joka oli ensin kaipuuta ja haikeutta luopumisesta. Sitten tunne muuttui pakottavaksi tarpeeksi muutokselle ja aloin päättäväisesti pyrkiä sitä kohti. Katselin maailmaani, omaa valtakuntaani surullisena siitä, että vapauden aikani oli päättymässä, elin kuin viimeistä kesää. Kohta palaisin työhöni lastentarhanopettajana ja tiesin, miten vaativa työ veisi ajatukseni kauas kaikesta siitä, mihin olin käyttänyt aikani ja rakkauteni jo monet vuodet. Pelkäsin, että aikaa ei riittäisi enää minulle tärkeisiin asioihin. Yritin asennoitua myönteisesti, mutta huomasin joka kerta, ettei siitä tullut mitään. Olin alkanut haluta toisenlaista elämää. Hidasta ja hiljaisempaa. Elämää, jossa luonnolla ja kasvuun saattamisella olisi vahva osansa.



Niin sitten lopulta päätin loikata liikkuvasta junasta, jonka suunta oli mielestäni väärä. Päätin, että teen itselleni työn niistä kahdesta suuresta rakkaudesta, joiden parissa muutenkin vietin aikaani eniten; makrameesta ja taimien kasvattamisesta. Ja tässä ollaan, ihmetyksen sormi hämmästyksen suussa. 


Sitten niitä yhteisiä nimittäjiä viime kesän kuvista. Päällimmäisenä puutarhakuvista huomaan, että olen ottanut melkein kaikki kuvat illalla, vastavaloon auringon laskiessa. Selvästi puutarha on ollut mielestäni silloin ihanimmillaan. Ehkä tuo valo on ollut myös jotenkin rauhoittava ja osa sielunmaisemaa viime kesänä. Tällaiselta täällä on näyttänyt.








Viime kesä oli yltäkylläisen sadon aikaa. Se oli myös reseptikokeilujen aikaa. Luonto tarjoili ihan uskomattoman määrän vadelmia, puutarha kesäkurpitsoja ja unikkoja. Naapurit kylvivät pellon täyteen hernettä, joita saimme luvan kanssa syödä pellonreunasta.Kokeilin, miltä maistuvat uppopaistetut, friteeratut kurpitsankukat. Valmistin ensimmäisen kerran lipstikkasuolaa ja voikukkasiirappia. Teimme päärynöistä ja ruusunmarjoista hilloa, mikä olikin ihan käsittämätön urakka. Se ruusunmarjojen putsaaminen siis! Mutta tuosta hillosta on kyllä myös nautittu koko talvi turkkilaisen jugurtin kanssa. Kesäkurpitsojen paljous sai kokeilemaan kesäkurpitsasuklaakakkua, se oli hirveän hyvää. Enää ei tarvinnut ylimääräisiä kurpitsoja kantaa kanojen syötäväksi, ainakaan ihan kaikkia. 







Viime keväänä meille tuli myös pitkästä aikaa kanoja ja ensimmäistä kertaa hanhia. Kanat ovat hautoneet tipuja ja me olemme myös hautoneet niitä lisää hautomakoneella. Haudoimme myös hanhenpoikia tänä keväänä. Lintujen kanssa on ollut aivan mainion hauskaa puuhastella. Ne tuovat ihan omanlaistaan vipinää pihapiiriin, puhumattakaan aamuöisestä kukon herätyskiekunasta.




Viime kesä toi siis paljon muutoksia. Jälkeenpäin ajatellen en voi sanoa, että aika olisi hurahtanut ohi liian nopeasti tai huomaamatta. Päinvastoin. Minusta tuntuu, että huomasin kaiken ympärilläni, tai ainakin kiinnitin huomiota pieniinkin juttuihin. Olin enemmän ihmisten kanssa, mikä on hassua ottaen huomioon, että koronarajoitukset hallitsivat arkea. Silti hakeuduin muiden ihmisten luokse. Halusin ympärilleni paljon elämää, oli se sitten taimia, eläimiä, ystäviä, narukeriä, puuntaimia, kukkia tai sanoja. Kaikki tuo sai elämän tuntumaan mielekkäältä ja merkitykselliseltä, vaikka kaiken väliaikaisuus ja lopullisuus painoikin mieltä. 

Tänä keväänä noustaan siiville uusin voimin. Yritetään aloittaa jotakin uutta. Kuunnellaan uuden elämän sirkutusta, niin kuvainnollisesti kuin ihan oikeastikin.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti