Kesäkahvila

Ja mitä sitten tapahtui perennataimistolle talvella 2021-2022? Blogihiljaisuudestani päätellen ei mitään hyvää. Talvi oli surmaavan kauhea ja teki niin suuret tuhot hartaudella kasvatettujen kasvieni parissa, että melkein luovutin. Lehväkehdon taimitarhan ensimmäinen talvi oli todellakin surkea. Parista tuhannesta perennasta jäi eloon muutama sata.

Siinä sitä ihmeteltiin kohta yksivuotiaan yrityksen äärellä. Mitä olisi tehtävissä? Ihan ensiksi päätin, että haluan kuin haluankin saada nuo väkivahvat selviytyjät, ihanat maatiaisperennat, myyntiin kaikesta huolimatta. Toiseksi aloitin vimmatut kevätkylvöt, sillä siemeniä onneksi riitti. Keväisellä torilla myin hissuksiin kukantaimia ja samalla mietin, olisiko minulla jotakin muutakin tarjota niille kasveja hakeville asiakkaille, jotka ehkä kuitenkin pieniin kutistuneesta valikoimasta huolimatta saapuisivat meille.

Päätin, että myyntipöytien vieressä sijaitseva vanha pihasaunamme saisi muuttua kesän ajaksi pikkuiseksi kesäkahvilaksi. Saisin myyntiin myös makrameekäsitöitäni, kanojemme munia ja muuta mukavaa kasvien lisäksi.

Myyntipöytiä kasveille nikkaroidaan ja täytetään kasveilla.

Sillä tavalla kävi sitten niin, että yrittäjänurani sai uuden käänteen kahvilayrittäjänä, mikä hauska puuha löikin leimansa koko viime kesääni. Jopa niin painokkaasti, että suurin osa puutarhassa yleensä vietetyistä kesäisistä päivistä tuli vietettyä leipoen, kahvia keittäen ja maailman hauskimpien kahvila-asiakkaiden kanssa jutustellen.

Lehväkahvila kesällä 2022.

 Sen verran puutarhuria ja kukkaiskeijua minusta löytyi joka päivä kesän ajan, että useimmat leivonnaiset saivat koristeekseen puutarhan kukkia ja muuta somaa. 

Asiakkaita riitti koko kesän ajan paljon. Kahvilasta tuli pääasiallinen työni muutamaksi kuukaudeksi. Viljely ja käsityöläisyys saivat odottaa, että niille järjestyi taas syksyllä aikaa. Metsäretkistä ei kiireestä huolimatta luovuttu, sillä halusin valmistaa kesäkahvilan tuotteet itse kerätyistä marjoista ja sienistä. Ehkä kahvila siksi olikin sellainen "hitti". Kaikki tarjollaoleva oli aina saman aamun leivonnaisia ja vierailijat saivat liikkua pihapiirissä kukkia ja kanojamme sekä hanhiamme tutkimassa vapaasti. 

Halusin tällä pienellä kertomuksellani viime kesästäni kertoa oikeastaan sen tärkeän oivallukseni, että onnettomuus voi johtaa johonkin uuteen ja entistä hauskempaan. Kun yksi ovi sulkeutuu, niin  ikkuna toisaalle aukeaa, kuten monasti olemme kuulleet sanottavan. Totisesti niin on laita, jos vain uskaltaa heittäytyä niiden hurjapäistenkin ideoidensa kyytiin. Raju talvi ja sen tuomat menetykset antoivat kasvien tilalle jotakin muuta. Tulevana kesänä toivon saavani molemmat: sekä paljon myytäviä kasveja taimitarhaani, että uuden hauskan kesän kesäkahvilan pitäjänä.

Työntäyteinen syksy ja perennataimiston kuulumisia

 

"Syksy on ja kesä on pois, talvea ootellaan." Paitsi että en odota talvea sitten ollenkaan, sillä olen melkolailla jännittynyt pienten perennalasteni puolesta. Minulla on meneillään ruukkujen upottaminen hiekkaan talvehtimaan, eli valeistuttaminen. Toivon, että kaikki kasvit ovat riittävän suuria selvitäkseen talvesta. Sepä vain huolettaa, että koska talvet eivät ole nykyisin laisinkaan kuten postikortissa, eli luminietosten valtaamia ja pikkupakkasenpuremia, voivat tuhot tällaisella pikkuisella taimistolla olla mittavat. Murehtia tietenkin aina saa, mutta järkevänä naisena teen kaikkeni, ettei huolelle olisi ainakaan itseaiheutettua syytä. Kasvit upotetaan ruukuissaan lavoihin hiekkapeteihin ja peittelen ne vielä tiiviisti havuilla. Sitten tietenkin odotamme lunta myöhemmin loppusyksyllä. Lumen suoja on paras suoja.

Punakellukka ei huomannut että on jo syksy, vaan päätti avata yhden kukkasen kurkistamaan, mitä se emäntä oikein häärää. :D

Auringontähdet eli Telekiat ovat siirtovuorossa.

On kuitenkin melkolailla mukavaa, että on syyskuu ja mielessä on monenlaista tekemistä. Kun kaikki valmiit taimiruukut on saatu kauniisti talvehtimisasentoonsa lavoihin, siirryn kylvämään. Ihana lupaus keväästä valtaa mielen kun siemenpussit otetaan esille. Nyt ovat tietenkin kylvövuorossa kaikki talven kylmäkäsittelyä vaativat perennat. Niitä on paljon. Minusta melkein tuntuu, että syyskylvöjä on enemmän kuin kevätkylvöjä, kun puhutaan monivuotisista kukista.

Yrttiselleri oli hieno tuttavuus tältä kesältä. Runsassatoinen ja kestävä kasvi kasvoi rehevästi ja ilahdutti kuivurissa huristessaan mahtavalla yrttisellä tuoksullaan.

Eipä tämä arki kuitenkaan pelkkää tulevaan kevääseen valmistautumista ole. On sadonkorjuuaika ja päivittäin maasta nostetaan jotakin. Yrttisellerit pääsivät kuivuriin ja hienonnettiin jauheeksi tulevia lihakeittoja varten. Kaalit ovat nyt ihanimmillaan ja niitä syödään melkein joka päivä. Kesäkurpitsat saivat hallan puremia, joten nuorimmat ja rapsahtavimmat kurpitsat jäätyivät ja menivät sen siliän tien. Isot, kovakuoriset kesäkurpitsat ovat olleet kanojen herkkuna. Kanat rakastavat nakutella ja nokkia puoliksi leikattuja kurpitsoja kunnes pelkät kuoriveneet ovat jäljellä. Kuvassa kurpitsan kyytipojaksi on ripoteltu myös aronianmarjoja, jotka herättivät kanoissa kovasti intohimoja!

Kesä vastavalossa

 Kuvassa näkyy meidän uusi kasvihuone. Tämä rakennus on ollut joskus kanala ja on siinä lampaitakin pidetty kauan sitten. Ajat ja halut muuttuvat. Kasvihuoneeksi muuttamisesta päätettiin jo kaksi vuotta sitten, jolloin seiniä alettiin purkaa. Nyt vihdoinkin lasit ovat paikoillaan ja istutuspenkitkin ikkunoiden alla taimineen. Paljon on sisällä vielä kesken, sillä sinne tulee myös oleskelupaikka pöytineen ja siihen haluamme lattian myös. Nythän tuolla sisällä on maalattia, mikä onkin kasvihuoneen puolella mainio asia. On kuitenkin mukava ajatus, että kasvihuoneen puolella olisi myös mahdollisuus ruokailla ja viettää aikaa sadesäälläkin, kun puutarhaan ei voi kattaa pöytää. Tai että lapset voisivat tulla seurakseni vaikka piirtelemään pöydän ääreen.

Tällaista oli, kun kaikki oli vielä ihan kesken, vain muutama kuukausi sitten. Aika paljon on sittemmin tapahtunut.

Lupasin edellisessä postauksessani, että tämä blogi on jälleen hereillä. Olen kirjoitellut tässä välissä toista blogia yhdessä puolisoni kanssa (suinpäin-blogi), joten ihan kirjoitustumput suorina en ole istunut. Puutarhassa on tullut enemmän tehtyä kuin siitä on tullut kirjoitettua. 

Olisi helpompaa lähteä vain suoraan tästä hetkestä eteenpäin päivä kerrallaan ja kertoa siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Mutta ehkä minulla on vielä jokunen vanha lukijakin kuulolla, joka haluaa tietää, mitä viime kasvukaudella on tapahtunut tällä pihalla. Joten koitan kertoa viime kesästä, lyhennellen ja kovasti yleistäen sekä yhteistä nimittäjää hakien. 

On helpompaa lähteä katsomaan kesää kokonaisuutena siitä otettujen kuvien avulla. Kävin ne kaikki läpi ja huomasin pieniä, mielenkiintoisia asioita. Tärkeimpänä nousi esiin tunne, joka minuun tulvahtaa kun katson kuvia viime vuodesta. Kuvat ovat hirmuisen kauniita, niissä on lepoa ja rauhaa ja onnea. Mutta myös surullinen vire, joka on minulle jatkuvasti läsnä. Se johtuu siitä, että äitini kuoli viime kesänä ja kaikissa kuvissa näen surullisuuden itsessäni. Sillä otin myös viime kesänä valtavan paljon kuvia itsestäni. En yhä paljon kuin puutarhasta, eläimistä, lapsistani tai makrameetöistäni. Mutta silti todella paljon verrattuna entiseen. Olen selvästi hakenut omaa paikkaani omassa elämässäni ja tarvinnut siihen tukea ja voimaa myös valokuvien ottamisesta.

Huomaan, että valokuvilla on elämässäni merkityksellinen paikka. Mitä enemmän otan kuvia ja mitä enemmän kirjoitan, sitä voimakkaammin minulla on tunne, että elämä on taideteos. Se, kuinka katson elämääni ja mitä siitä sanon tai kirjoitan, kuljettaa tarinaa johonkin suuntaan. Ehkä kaikki eivät ole asiasta samaa mieltä? Minulle elämä kuitenkin näyttäytyy tällä tavalla. Jos puhun ääneen unelmistani ja ajatuksistani, syntyy voimakas tarve tehdä asioille jotakin. Toteuttaa unelmat, elää niinkuin sanoo tahtovansa elää.

Viime keväänä ja kesänä korona sulki meidät koteihimme, mutta onnekkailla oli mahdollisuus vapautua puutarhassaan ja saada lohtua kasvun ihmeiden seuraamisesta. Äidin poismeno sysäsi minut muutokseen, joka oli ensin kaipuuta ja haikeutta luopumisesta. Sitten tunne muuttui pakottavaksi tarpeeksi muutokselle ja aloin päättäväisesti pyrkiä sitä kohti. Katselin maailmaani, omaa valtakuntaani surullisena siitä, että vapauden aikani oli päättymässä, elin kuin viimeistä kesää. Kohta palaisin työhöni lastentarhanopettajana ja tiesin, miten vaativa työ veisi ajatukseni kauas kaikesta siitä, mihin olin käyttänyt aikani ja rakkauteni jo monet vuodet. Pelkäsin, että aikaa ei riittäisi enää minulle tärkeisiin asioihin. Yritin asennoitua myönteisesti, mutta huomasin joka kerta, ettei siitä tullut mitään. Olin alkanut haluta toisenlaista elämää. Hidasta ja hiljaisempaa. Elämää, jossa luonnolla ja kasvuun saattamisella olisi vahva osansa.

Niin sitten lopulta päätin loikata liikkuvasta junasta, jonka suunta oli mielestäni väärä. Päätin, että teen itselleni työn niistä kahdesta suuresta rakkaudesta, joiden parissa muutenkin vietin aikaani eniten; makrameesta ja taimien kasvattamisesta. Ja tässä ollaan, ihmetyksen sormi hämmästyksen suussa. 

Sitten niitä yhteisiä nimittäjiä viime kesän kuvista. Päällimmäisenä puutarhakuvista huomaan, että olen ottanut melkein kaikki kuvat illalla, vastavaloon auringon laskiessa. Selvästi puutarha on ollut mielestäni silloin ihanimmillaan. Ehkä tuo valo on ollut myös jotenkin rauhoittava ja osa sielunmaisemaa viime kesänä. Tällaiselta täällä on näyttänyt.

Viime kesä oli yltäkylläisen sadon aikaa. Se oli myös reseptikokeilujen aikaa. Luonto tarjoili ihan uskomattoman määrän vadelmia, puutarha kesäkurpitsoja ja unikkoja. Naapurit kylvivät pellon täyteen hernettä, joita saimme luvan kanssa syödä pellonreunasta.Kokeilin, miltä maistuvat uppopaistetut, friteeratut kurpitsankukat. Valmistin ensimmäisen kerran lipstikkasuolaa ja voikukkasiirappia. Teimme päärynöistä ja ruusunmarjoista hilloa, mikä olikin ihan käsittämätön urakka. Se ruusunmarjojen putsaaminen siis! Mutta tuosta hillosta on kyllä myös nautittu koko talvi turkkilaisen jugurtin kanssa. Kesäkurpitsojen paljous sai kokeilemaan kesäkurpitsasuklaakakkua, se oli hirveän hyvää. Enää ei tarvinnut ylimääräisiä kurpitsoja kantaa kanojen syötäväksi, ainakaan ihan kaikkia. 

Viime keväänä meille tuli myös pitkästä aikaa kanoja ja ensimmäistä kertaa hanhia. Kanat ovat hautoneet tipuja ja me olemme myös hautoneet niitä lisää hautomakoneella. Haudoimme myös hanhenpoikia tänä keväänä. Lintujen kanssa on ollut aivan mainion hauskaa puuhastella. Ne tuovat ihan omanlaistaan vipinää pihapiiriin, puhumattakaan aamuöisestä kukon herätyskiekunasta.

Viime kesä toi siis paljon muutoksia. Jälkeenpäin ajatellen en voi sanoa, että aika olisi hurahtanut ohi liian nopeasti tai huomaamatta. Päinvastoin. Minusta tuntuu, että huomasin kaiken ympärilläni, tai ainakin kiinnitin huomiota pieniinkin juttuihin. Olin enemmän ihmisten kanssa, mikä on hassua ottaen huomioon, että koronarajoitukset hallitsivat arkea. Silti hakeuduin muiden ihmisten luokse. Halusin ympärilleni paljon elämää, oli se sitten taimia, eläimiä, ystäviä, narukeriä, puuntaimia, kukkia tai sanoja. Kaikki tuo sai elämän tuntumaan mielekkäältä ja merkitykselliseltä, vaikka kaiken väliaikaisuus ja lopullisuus painoikin mieltä. 

Tänä keväänä noustaan siiville uusin voimin. Yritetään aloittaa jotakin uutta. Kuunnellaan uuden elämän sirkutusta, niin kuvainnollisesti kuin ihan oikeastikin.

Lehväkehto

Tämän blogin hiljaiselo on nyt päättymässä. Olen viettänyt aikaani muissa kirjallisissa(kin) puuhissa pitkään, mutta nyt on käynyt niin, että olen perustanut oman yrityksen. Yritys on nimeltään Lehväkehto ja tarkoitukseni on viljellä kesät perennoja, eli olen perustamassa pientä taimitarhaa. Talvet teen makrameetöitä, eli hiljaa ei silloinkaan tarvitse istuskella. 

Maalaistyttö ja makramee

Ajattelin ensin aloittaa uuden blogin Lehväkehdolle, jossa voisi seurata taimitarhan vaiheita aivan alusta asti. Sitten tuumin, että minullahan on puutarhablogi, joka uinuu ja odottaa uutta postausta. Josko vaihtaisin nimen tähän blogiin ja jatkaisin siitä, mihin jäin. Onhan täällä aika paljon ajatuksia ja tietoa kaikenlaisten kasvien kasvattamisesta, mistä voisi olla iloa jollekulle yhä edelleen. Sitten kävin kurkistamassa lukijatilastoja ja hämmästyin. Päivittäinen lukijamäärä liikkui sadoissa, kuukausittainen tuhansissa. Vaikka olen kirjoittanut tänne viimeksi ennen koronaa! Totesin, etten taidakaan vaihtaa blogini nimeä, vaan jatkan kiltisti juuri tällä samalla - ja miksen jatkaisi! Maalaistyttö olen minä ja taimitarha on todentotta nyt perusteilla. Niinpä ryhdyn kirjailemaan jälleen kaikesta, mitä tapahtuu. Sillä nyt tapahtuu paljon ja hauskaa!

Tämä ensimmäinen postaus on lyhyt tervehdys. Seuraavassa kerron mitä puutarhassani on tapahtunut viime kasvukauden aikana, mitä eläimiä meille on tullut, mitä täällä on rakenneltu ja minkälaisia haaveita olen ryhtynyt toteuttamaan. Tavataan pian!

Vielä kukkii

Timanttikukka kurkottelee kohti loppukesän aurinkoa.

Kauniit raidat ja herkkä sävy tässä yksilössä. :)

Timanttikukka lähikuvassa.

Puutarhassa kukkii yhä, vaikka kuiva kesä saikin useimmat kasvit kukoistamaan ennen aikojaan ja pikavauhdilla. Varsinkin perennojen kukinta alkaa olla ohi, sillä huomaan, etten ole juurikaan panostanut syksyllä kukkiviin monivuotisiin kasveihin. Daalioita on muutama, vaikkakin ne meinasivat kokea katastrofin juuri kukintansa kynnyksellä, kun lapset saivat kuningasidean nyppiä nuppuja irti oikein urakalla. :/ Onneksi osa jäi, joten ei hätää.

Daalia "Frans Kafka".

Siemenistä kasvatettu daalia "Summer Reggae".

Ylimpänä on kuvia kauniista timanttikukkaistutuksestani. Siemenet tilasin Virosta, kahta eri lajiketta. Timanttikukan esikasvatus aloitetaan varhain, maaliskuussa. Taimet olivat maahan istutettaessa yhä pikkuruisia ja niiden kehittyminen tuuheiksi ja kukkiviksi kesti kauan. Nyt ne ovat olleet runsaassa kukassa muutaman viikon ja ovat täynnä nuppuja. Tässä kuvaan astuu tietysti kutsumaton vieras herra Halla, jota saa alkaa pelätä kun syyskuulle siirrytään. Hänellä kun on taipumus iskeä kalmankyntensä herkkiin syksyn kukkijoihin, jättäen jälkeensä kenties vain kehäkukat.

Koreatörmäkukka kukkii runsaasti yhä vain.

Kesäpäivänhattu  kukkii vihdoin!

Orvokkia, "Rococco".

Matalaa auringonkukkaa.

Tässä vaiheessa kesää, sen taipuessa kohti saapuvaa syksyä, on mieli usein pullollaan ajatuksia tulevasta kesästä, ainakin minulla. On vielä tuoreessa muistissa, mikä kukki kauniisti, mikä meni mönkään ja minkä kukan haluaisi runsastuvan entisestään tulevana kasvukautena. Jälleen suunnittelen kirjaavani kaiken muistiin ensi kevään siementilauksia varten. Useimmiten kirjaaminen jää - tai sitten siementilaushuuma saa vallan, eikä kukkahaaveissaan keväällä halua muistella menneitä, vaan kasvattaa ihan kaikkea. Siis KAIKKEA todellakin. :)

Italian pantaheinä oli koristeheinistä lempparini tänä kesänä, se viihtyi lämmössä ja kasvoi komeaksi.

Tsinnia alkaa olla kauneimmillaan hiukan tuuheuduttuaan.

Rauniokilkka kukkii pienin liiloin kukin ja viihtyy kivikon päällä.

Samettikukka ei hätkähdä kuivuudesta vaan kasvaa porskuttaa aina vain.

Onneksi meille päin ei ole vielä luvattu kylmiä öitä, niin saamme nauttia kesän viimeisestä kukkaloistosta mahdollisimman pitkään. :) Nuppuja vielä riittää siellä ja täällä, jos ei halla vieraile. Myös hyötypuutarhan satoa on viljalti korjaamatta, kuten paprikat ja tomaatit, joita kypsyy jatkuvasti pikkuhiljaa. Niistä enemmän seuraavalla kerralla.

Ensimmäisen kerran kasvatin kesäleukoijaa siemenestä. Tämä kärsi kuivuudesta, mutta osoittautui lopulta hienoksi ja kestäväksi leikkokukaksi.